Pitkään aikaan en ole tätä blogiani muistanutkaan. Vanhoja kirjoituksiani lukiessa tuntuu siltä, ettei ole ollut suuri vahinko.

Kirkosta olen pysynyt erossa, vaikka välillä on tuntunut siltä, että voisin taas liittyäkin. Onneksi tuli näiden päivien suuri uskonnollinen kysymys: homot. Keskustelua olen innolla seurannut, mm. Kotimaa24 sivustolla ja eräillä muilla nettifoorumeilla siihen juurikaan osallistumatta. Sen myötä olen päässyt taas uudelleen varmentamaan vuosia sitten tekemäni ratkaisun oikeaksi. Hämmästyttää vain miten patavanhoillisia kirkon aktiivit ovat ja miten itse joskus saatoin pitää kirkkoa myönteisenä muutosvoimana maailmassa.

Palasin uudestaan lukemaan tätä iankaikkisen vanhaa blogia, jota kirjoittelin kun kirkosta eroaminen oli ajankohtaista. Nyt hämmästyttää, miten paljon kristinusko silloin jaksoi kiinnostaa. Pariin vuoteen uskontoaihe ei ole enää näytellyt minkäänlaista osaa elämässäni. Jopa niin pitkälle päässyt, että jaksan nauraa omalle kiihkolleni postauksia kirjoittaessani.

Vaimo on houkutellut hautapaikan vuoksi liittymään uudelleen kirkkoon. Voisin sen tehdäkin nyt kun pystyn haistattamaan paskat kaikille opillisille sun muille kysymyksille.

Kristinuskon huvittavia piirteitä on suuntauksittain vaihteleva kasteoppi, josta leegio kirjoittaa blogissaan saastainen huone. Minusta on yks'hailee miten ja missä iässä uskovaisen päähän vettä roiskitaan vain pannaanko hänet Jeesuksen kohdatessaan uikkareissa uima-altaaseen. Mutta erilaisille uskovaisille asia näyttää olevan niin tärkeä, että sen vuoksi jaksetaan vuodesta toiseen raivota, henkilökohtaisuuksia unohtamatta, keskustelufoorumeilla. Voin vain kuvitella miltä kristillisen rakkauden tanner on näyttänyt sen jälkeen kun kiistakumppanien sanansäilä on tosielämässä heilahdellut.

Suomalaisissa oloissa kaste sinänsä on kaunis riitti, jolla lapsi tai isoksi kasvanut sellainen otetaan yhteisön jäseneksi. Suomessa vesi on halpaa ja kuten Jumalan armo, riittää kaikille. Ja täälläkin vesi on samalla elämälle välttämätön. Keskisen Afrikan Sahelissa vedellä voi olla toisenlainen symboliarvo. Siellä kristillisempi tapa kastaa voisi olla karjanlannan käyttö, joka myös on elämälle välttämätöntä, mutta varmaankin alueen harvat kristityt käyttävät tarkoitukseen sikäläisissä oloissa kullankallista vettä.

Pari vuotta sitten luin paljon suomalaisesta uskonnosta ja suomalaisten vanhoista jumalista. Kalevalaakin tavasin pääosiltaan läpi, vaikka kirja on vielä kokonaan loppuun lukematta. Luin myös kansanrunouden tutkimuksesta ja kristinuskon Suomeen tulon historiasta.

On valitettavaa, että kristinusko väkivalloin tuotiin Suomeen. Toki se tuli tänne myös väkivallattomasti, siinä kuin Hare Krishna nykyaikana, mutta valta-asemaa tai ainoan uskonnon asemaa se ei olisi ilman vieraiden kansojen aseita saanut. Valitettavaa se on siksi, että vanhan uskonnon mukana hävisi paljon sellaisia suomalaisuuden piirteitä, jotka olisivat olleet säilyttämisen arvoisia: luonnon kunnioitus, shamanistinen perintö, joka Kiinassa johti taolaisuuteen ja joka on pohjimmiltaan paljon vähemmän dogmaattista kuin kristinuskon eri muodot, ja ennen kaikkea uskonnon monimuotoisuus.

Vanhan uskonnon syntilistalle voidaan toki puolestaan lukea lapsenmurhat. Niillä karussa ympäristössä elänyt kansa hoiti syntyvyydensäännöstelynsä. Kun lapsenmurhat kristinuskon myötä ensin vähenivät ja sitten päättyivät, väestönkasvu toi mukanaan nälänhädät, riittämättömän ravinnon ja yhteiskunnan epäjärjestyksen, ryöstelyn ja väkivallan.

Vanha uskonto kuitenkin suvaitsi erilaisia uskonnon ja uskonnonharjoituksen muotoja. Kristittyjen usko omaan ainutlaatuisuuteensa on aina johtanut väkivaltaiseen käännytykseen ja toisinuskovien ahdistamiseen. Esimerkiksi luterilaisuuteen siirtymisen kiihko nostatti aikanaan Ruotsi-Suomessa noitaroviot, joilla ainakin kymmeniä tai jopa satoja ihmisiä poltettiin, osa elävältä. Onneksi valistus onnistui lopulta murtamaan kristinuskon valta-aseman ja arvojen maallistumisen myötä oikeudenmukaisuus ja ihmisarvon kunnioittaminen on otettu yhteiskunnan perusarvoiksi.

Heidihahmo kertoo blogissaan Luovuus ja kirjoittaminen ensimmäisestä osallistumisestaan ohjattuun zazeniin. Kysymyksessä on zenbuddhalainen harjoitus, jossa meditoidaan ryhmässä. Helsingin Zen-keskus näyttää järjestävän niitä neljä kertaa viikossa erityisessä tilassa, jonka nimi on zendo. Postauksesta saa sellaisen käsityksen, että zazen oli Heidihahmolle pettymys: hän ei osannut rentoutua toivomallaan tavalla ja Buddhan patsaan kumartaminen kädet yhteen liitettyinä tuntui vieraalta. Ilmeisen innostunut hän tilaisuudesta kuitenkin oli, koska kertoo zazenin jälkeen keskustelleensa muiden osallistujien kanssa: "Kyselin, kyselin ja kyselin…"

Jostain syystä Heidihahmon kertomuksesta tulee mieleen omat varhaiset kirkossakäyntini, jotka kuitenkin hänestä poiketen koi pelottavina. Ilmeisesti kristinuskosta irtautuminen taas on saanut kirkollisen hartaudenharjoituksen tuntumaan huvittavalta, mitä se tietenkään ei tosiasiassa ole sen enempää kuin buddhalainenkaan. Pohjimmiltaan sekä zazenissa että kirkonmenoissa on kysymys samankaltaisesta asiasta: niillä on merkityksensä ihmisille sekä yhteisöllisyyden muotona että henkilökohtaisen hiljentymisentarpeen tyydyttäjänä. Voi olla, että kristinuskossa yhteisöllisyyden ohella jumalanpalveluksiin liittyy voimakkaammin vallankäyttö uskovaisia kohtaan ja sen uudistaminen, vaikka arvelenkin, ettei buddhalainenkaan uskonnonharjoitus ole siitä elementistä vapaa.

Mieltäni tutkiskellessani havaitsen, etten itse enää kaipaa yhteisöllistä uskonnonharjoitusta. Minulle riittää mahdollisuus aamuisin pysähtyä meren rantaan ja sitä katsellessani tyytyä olemassaolon mysteerin ratkaisemattomuuteen. En tiedä mistä tulen tai minne menen, mutta vastaus asiaan ei ole minulle enää tärkeä. On vain se hetki, tuulen humina ja syksyn myötä mustiksi käyneet meren aallot.

Kirkko ja kristinusko ovat taakse jäänyttä elämää. Joskus on mieleeni tullut, että mihin nyt sitten suuntautuisin hengellisissä harjoituksissani.

Itämaisista uskonnoista zen tuntuu kuulopuheiden perusteella houkuttelevalta. Tunnen sitä kuitenkin huonosti, enkä oikeastaan haluaisi enää alkaa käydä läpi minkään uskonnon oppeja. Erilaisia rentoutumistekniikoita olen harrastanut muutenkin enkä pysty kuvittelemaan niillä olevan suurempaa eroa varsinaiseen opin mukaiseen meditaatioon.

Islamin suuntaukset ovat lukkiutuneisuudessaan yhtä vastenmielisiä kuin kristinusko.

Luonnonuskontojen ja wiccan erilaiset jumaluudet tai jumalattaret eivät tunnu läheisiltä muuten kuin historiallisina ilmiöinä.

Uskontomarkkinoilla vaihtoehtoja on toki loputtomasti. Omalta osaltani parhaalta vaihtoehdolta tuntuu pysyminen niiden ulkopuolella. Ihminen voi olla hengellinen, harras olemassaolon mysteerin edessä ilman, että hän sortuu minkään uskonnon "ainoaan oikeaan totuuteen", joka aina hiukan kaivelemalla paljastuu inhimillisen vallankäytön syövyttämäksi valheeksi.