Grillaamisen ja oluenjuonnin lomassa pohdiskelin lisää suhdettani kristinuskoon ja oli pakko kirjoittaa seuraava postaus.

En muista milloin ensimmäisen kerran tutustuin sanaan "teodikea", mutta aika myöhään se tapahtui. Muistaakseni vasta, kun Sienan tapauksen jälkeen aloin tosissani paneutua kristinuskoon. Itse ongelma oli minulle kuitenkin tuttu jo aiemmin.

Sen verran tiesin kristinuskon opista, että sen mukaan vain Jumalan erikseen valitsemat pelastuvat. Kun kaikkivaltias ja kaikkitietävä Jumala siten jo etukäteen on tuominnut osan luomistaan ikuiseen kidutukseen Helvettiin, ei oikein voi puhua rakastavasta tai "hyvästä" Jumalasta. Edes vapaa valinta ei pelasta Jumalaa sadismisyytökseltä, kun Jumalan on ihmisen luodessaan täytynyt täsmälleen tietää, mikä on kunkin luodun kohtalo. Jo nuorena pohdin myös ilmeistä ristiriitaa Jumalan kaikkivaltiuden ja maailman kärsimyksen sekä epäoikeudenmukaisuuden välillä.

Teodikea ei kuitenkaan ollut minulle ratkaiseva syy kristinuskosta irtautumiseen. Miellän Jumalan aivan toiseksi kuin ihminen pystyy milloinkaan käsittämään. Silloin inhimillinen logiikka ja mm. sellaiset käsitteet kuin "kaikkivaltias", "kaikkitietävä", "hyvä", "rakkaus", "pelastus" pitää tietysti ymmärtää pelkästään inhimillisen käsityskyvyn luomiksi. Jumalaa ei ahtaa inhimillisten käsitteiden puitteisiin. Fundamentalistit sitä tietysti yrittävät, mutta huonolla menestyksellä.