Ateismi on jäänyt minulle vieraaksi elämänasenteeksi. Pidän rehellisenä ateismia, jos se on täydellistä välinpitämättömyyttä kaikkea hengellistä kohtaan. Sellaista on välinpitämättömyys, joka ei edes edellytä itsensä määrittelemistä ateistiksi. Kysymykseen "Uskotko Jumalaan vai oletko ateisti", todellinen ateisti vastaa korkeintaan ihmettelemällä mitä eroa niillä on. Jumalan kieltäessään ateisti kuitenkin siirtyy hengellisen diskurssin puolelle.

Elämän merkityksellisyys edellyttää minusta jonkinlaista tarkoitushakuisuutta. Sattumalta oleva ja täysin mieletön olemassaolo ei kiehdo eikä myöskään tunnu todelliselta. Ateisti on tietysti oikeassa siinä, ettei luomista ja Jumalan suunnitelmia voi koskaan todistaa eikä rationaalinen suhtautuminen todellisuuteen mitenkään edellytä Jumalan olettamista. Elämä on kuitenkin minulle arvoitus, omaksuttava taideteos tai käsittämätön ihme, johon en osaa suhtautua pelkästään rationaalisesti. Olemassaolon tieteellinen selittäminen kaipaa rinnalleen sanoja olemassaolon mysteeriä varten.

Kaikesta huolimatta olen huomannut, että asialliseen keskusteluun pystyn parhaiten niiden kanssa, jotka sanovat olevansa ateisteja.