Tuskin olin kovin erikoinen poika ja nuori mies, kun suhtautumisen naispappeuteen oli lähtökohtaisesti kielteinen. En koskaan ollut nähnyt pappeina muita kuin miehiä ja ajatus korkealla naisen äänellä pidetystä saarnasta tai raskaana olevasta naisesta saarnaamassa tuntui vieraalta. Mitään teologisia perusteluja en nihkeydelleni edes ymmärtänyt hakea. Kun ensimmäisen kerran törmäsin keskusteluun aiheesta joskus 70-luvun lopulla, naispappeuden ajajat vaikuttivat minusta pahanlaatuisilta vouhottajilta. Muistelen jossain keskustelussa jopa ilmoittaneeni kirkostaeroamisaikeistani, jos naispappeus hyväksytään. Tosin en vielä silloin tainnut olla aivan vakavissani.

Olen miettinyt, mistä vastarintani johtui. Psykologisoiva selitys voisi olla murrosiän ujouteni ja siitä seuranneet vaikeudet tyttöihin tutustumisessa. En uskaltanut toista sukupuolta lähestyä, vaikka mieli teki. Sen sijaan uppouduin kirjoihin ja omaan mielikuvitusmaailmaani. Sitä vielä kesti pitkään. Poikuutenikin menetin vasta opiskeluajan jälkeen, vaikka opiskeluaikana ei yritystä puuttunut ja minulla oli muutamia platonisiksi jääneitä seurustelusuhteita. Samaan aikaan pelkäsin ja himoitsin naissukupuolta, mistä ehkä seurasi pelko sellaisia hankkeita kohtaan, joilla naisten asema olisi vielä lisää parantunut.

Toinen selitys voi olla arvomaailmassa, jonka kotoa perin. Meillä jopa asunto ja kesämökki olivat yksin isän nimissä, vaikka arkielämässä vanhemmat olivatkin tosiasiassa tasavertaisia. Vanhempieni arvomaailman lähtökohdat olivat patriarkaalisessa maalaisyhteiskunnassa, niin kaupungissa kuin elettiinkin, ja siihen naispappeus istui huonosti.

Naispappeuden hyväksyminen ja siihen liittynyt keskustelu meni minulta ohi. Olin muistaakseni siihen aikaan jopa eronnut kirkosta. Kun uudestaan liityin kirkkoon, olivät käsitykseni ja kokemukseni naisista kovasti muuttuneet. Vanhempien arvomaailmakin oli kyseenalaistettu ja läpikäyty. Silloin naispappeus tuntui itsestäänselvyydeltä, ja sen vastustaminen pahanlaatuiselta vouhottamiselta. Vihkipappi oli tietysti nainen, hyvä pappi olikin, ja nainen papin piti olla, koska naispappeuden vastustaminen samaistui änkyrävanhoillisuuteen.

Ihmettelen nykyisin entistä enemmän, miksi joidenkin aikuisten ja muuten järkevien ihmisten mielestä papilla pitää olla munat. Mutta kun en kuulu kirkkoon, ei asia minulle enää mahdottomasti kuulu. Naispappeuden vastustajien teologisia perusteluja olen lueskellut, mutta nykyisin en pysty niistä löytämään enempää järkeä kuin muutenkaan kristinuskon dogmatiikasta. Vika voi tietysti olla pelkästään minun suppeassa käsityskyvyssäni.