Heidihahmo kertoo blogissaan Luovuus ja kirjoittaminen ensimmäisestä osallistumisestaan ohjattuun zazeniin. Kysymyksessä on zenbuddhalainen harjoitus, jossa meditoidaan ryhmässä. Helsingin Zen-keskus näyttää järjestävän niitä neljä kertaa viikossa erityisessä tilassa, jonka nimi on zendo. Postauksesta saa sellaisen käsityksen, että zazen oli Heidihahmolle pettymys: hän ei osannut rentoutua toivomallaan tavalla ja Buddhan patsaan kumartaminen kädet yhteen liitettyinä tuntui vieraalta. Ilmeisen innostunut hän tilaisuudesta kuitenkin oli, koska kertoo zazenin jälkeen keskustelleensa muiden osallistujien kanssa: "Kyselin, kyselin ja kyselin…"

Jostain syystä Heidihahmon kertomuksesta tulee mieleen omat varhaiset kirkossakäyntini, jotka kuitenkin hänestä poiketen koi pelottavina. Ilmeisesti kristinuskosta irtautuminen taas on saanut kirkollisen hartaudenharjoituksen tuntumaan huvittavalta, mitä se tietenkään ei tosiasiassa ole sen enempää kuin buddhalainenkaan. Pohjimmiltaan sekä zazenissa että kirkonmenoissa on kysymys samankaltaisesta asiasta: niillä on merkityksensä ihmisille sekä yhteisöllisyyden muotona että henkilökohtaisen hiljentymisentarpeen tyydyttäjänä. Voi olla, että kristinuskossa yhteisöllisyyden ohella jumalanpalveluksiin liittyy voimakkaammin vallankäyttö uskovaisia kohtaan ja sen uudistaminen, vaikka arvelenkin, ettei buddhalainenkaan uskonnonharjoitus ole siitä elementistä vapaa.

Mieltäni tutkiskellessani havaitsen, etten itse enää kaipaa yhteisöllistä uskonnonharjoitusta. Minulle riittää mahdollisuus aamuisin pysähtyä meren rantaan ja sitä katsellessani tyytyä olemassaolon mysteerin ratkaisemattomuuteen. En tiedä mistä tulen tai minne menen, mutta vastaus asiaan ei ole minulle enää tärkeä. On vain se hetki, tuulen humina ja syksyn myötä mustiksi käyneet meren aallot.