Kirkosta eroamisen sanottiin tulleen viimeisessä lainmuutoksessa helpoksi. Minusta se on aina ollut helppoa. Yksi lomake henkikirjoittajalle ja kuukauden kuluttua tuli ilmoitus väestörekisterin muuttumisesta. Uudistuksen ainoa todellinen "helpotus" oli miettimisajan poistaminen, ero tulee voimaan samana päivänä, jona ilmoitus jätetään.

Pari kertaa erosin joistain triviaaleista syistä. Takaisin liityin ensin sen vuoksi, että kirkon perinne tuntui velvoittavalta. Mieleen palautuivat isäni pohdinnat mahdollisesta kirkosta eroamisestaan: hän tuli siihen lopputulokseen, ettei halunnut katkaista luterilaiseen kirkkoon kuulunutta sukupolvien ketjua. Toisella kertaa liityin, koska morsiameni kanssa halusimme kirkkohäät. Myös ajatus maallisen ja hengellisen esivallan siunauksesta liitollemme tuntui tähdelliseltä.

Viimeisen eroamiseni alla pohdin asiaa vakavammin. Silloin keskeiseksi nousi kysymys siitä, millaista uskoa luterilainen kirkko oikeastaan edustaa. Sen ydin ilmenee käsittääkseni apostolisesta uskontunnustuksesta:

 

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen,

taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan,

meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana,

ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista,

astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella

ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan,

pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen

ja iankaikkisen elämän.

 

Kirkossa yhteen ääneen mumistuna uskontunnustuksen poljento on vaikuttava. Muistellessani niitä kertoja kun olen ollut lausuntakuorossa mukana, tulee vieläkin kylmien väreiden tuntoa selkärankaan. Jumalanpalveluksessa ei minulle olennaista ollut tunnustuksen sisältö vaan yhteisyyden tuntu, jonka paikalla olevaan seurakuntaan koin.

Jokunen vuosi sitten Antti Eskola julkaisi kirjan "Uskontunnustelua - Mitä Jumalasta pitäisi ajatella". Luin kirjan pariin kertaan antaumuksella ja varmaan se parilla vuodella lykkäsi eroani kirkosta. Kun Eskola sitten myöhemmin liittyi kirkkoon ja hänestä kehkeytyi yhä julistavampi kristitty, menetin hänen ajatuksiinsa mielenkiintoni. "Uskontunnustelussa" Eskola kuitenkin kävi läpi apostolisen uskontunnustuksen ja kertoi hyväksyvänsä sen sellaisenaan. Siitä innostuneena aloin pohtia, mitä uskonsa apostolisesti tunnustava oikeastaan myöntää oikeaksi.

Siirryin kansantajuisesta uskonnollisesta kirjallisuudesta selvittämään opin sisältöä. Lueskelin erilaista vanhempaa ja nuorempaa teologista kirjallisuutta. Raskain, kattavin ja yksi vaikuttavimpia teoksia oli Osmo Tiililän Systemaattinen teologia 1 ja 2. Myös Teologisen instituutin sivuilta löysin koko joukon selkeitä ja ymmärrettäviä kristillisen opin selostuksia. En nyt ala setvimään, millaiseksi luterilaisen opin yksityiskohdat ymmärsin. Niin kuitenkin käsitin, että kristityn vähimmäisvaatimus on usko Kristukseen, joka kuolemallaan lunasti ihmisten synnit.

Minulle ajatus Kristuksen kuolemasta, jotta perisyntiin vajonneet ihmiset saisivat pelastuksen, on täydellisen vieras. Se ei sovi minun jumalakuvaani, en löydä siitä mitään myyttistä totuutta tai edes vertauskuvallista mysteeriä, joka jollain tavalla koskettaisi. Raamatun evankeliumeista en saa sellaista käsitystä Jeesuksesta, että häntä voisi pitää kolminaisuuden yhtenä persoonana, joka olisi voinut muiden puolesta uhrautua. En siis usko luterilaisen opin ytimeen, Kristuksen jumaluuteen ja lunastustyöhönn enkä Raamatun arvovaltaan. Ajattelin, etten näin ajattelevana voi olla kristitty enkä luterilaisen kirkon jäsen.

Tarkkaan en muista mikä lopulta oli viimeinen kimmoke kirkosta eroamiseen. Muistelen lopullisesti turhautuneeni jonkun fundamentalistin Kotimaa-lehteen tai johonkin muuhun kirkolliseen aviisiin kirjoittamasta jutusta, jossa hän suoraan tai epäsuorasti varoitteli toisinajattelevia kristittyjä Pyhän Hengen pilkasta homojen parisuhteiden siunaamista koskevassa kiistassa. Silloin tuntui perusteellisesti siltä, että kirkossa olen aivan väärässä seurassa.