Lapsena opin rukouksen:
Levolle lasken Luojani,
armias ole Suojani.
Sijaltain jos en nousisi
Taivaaseen ota luoksesi.

Niin hyvin se uppoutui lapsenmieleeni, että pitkään aikuiseen ikään sitä tankkasin, kun en muutakaan rukousta koskaan oppinut ja vaikka uskonto ei mitenkään keskeisessä asemassa elämässäni ollut. Kieltämättä sen sanoma sopii tapakristilliseen eetokseen. Siinä ei ole jeesustelua eikä erityistä jumalisuutta. Kysymys on yksinkertaisesta ilmoituksesta nukkumaanmenosta ja pyyntö paikasta Luojan luona, jos uni olisi lopullinen. Riimitys luo ja pyytää turvallisuutta yön kauhuja vastaan.

Rukoilu on säilynyt tavoissani läpi elämäni. Waltarin kirjoista mieleeni on juuttunut rukous: "Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä." Kysymys lienee ortodoksisen uskon piirissä paremmin tunnetun rukouksen alku? Joka tapauksessa saatan sitä edelleenkin ahdistuksen hetkinä hokea, vaikka en rukouksen kohdetta enää yhdistäkään siihen mieheen, joka pari tuhatta vuotta sitten teloitettiin Jerusalemissa.

Tavallisesti rukoiluni muistuttaa yhä enemmän zen-meditaatiota, sellaisena kuin minä sen miellän. Häivytän sanat mielestäni, tietoisen tarkkaavaisena annan itseni olla olemassa ja annan pyhyyden tunteen laskeutua mieleeni. Käteni ovat kuitenkin ristissä, koska lapsesta asti olen henkilökohtaiseen hartauteen liittänyt ristityt kädet.

Rukouksessa mieli rauhoittuu ja Jumalan kanssa koettu yhteys, olkoonkin ehkä illuusio, antaa mielelle luottamusta elämän tarkoituksellisuudesta.