Pienetkään kristilliset sirpaleryhmät eivät hyväksy lahko -termin käyttämistä itsestään. Sana lienee sinänsä viaton ja viittaa kuten lohko jostain isommasta irronneeseen palaseen. Kun jokainen lahko on sitä mieltä, että vain se itse edustaa aitoa alkuperäistä, apostolista uskoa, ovat kaikki muut siitä itse asiassa lohkoutuneet, eli siis lahkoja. Varsinkin isommat kirkot ja erityisesti katolinen kirkko on joka lahkon mielestä peräti luopunut ainoasta oikeasta uskosta, vaikka jäseninä lahkolaisten mielestä saattaakin olla vielä oikealla tavalla uskovia Jeesuksen omia.

Ulkopuoliselle on kristinuskon pätemättömyyden selvä osoitus kristittyjen kyvyttömyys saada oikein mistään opillisesta kysymyksestä järkevää yksimielisyyttä. Siinä mielessä on kristinuskon kaikkien suuntien tympeimpiä piirteitä armoton uskonvarmuus juuri oman opin oikeellisuudesta. Sellaistenkin suuntien kuin kansankirkkomme oppi on hiottu veitsenteräväksi kaikkia toisinajattelevia kohtaan. Erityisen teräviä opin särmät ovat tietenkin kirkon omassa piirissä. Oppiin kunnolla paneutunut teologi voi Raamatun ja kirkon perinteen perusteella kirjassaan surutta väittää kirkkonsa pappeja ja oppineita, joiden vakaumus sisältää opista vapaamielisiä näkemyksiä, ateisteiksi, jotka eivät tosin itse tiedä itseään ateisteiksi.

En usko, että kristinuskolla tai millään pronssikauden uskomusten perintöä raahaavalla uskonnolla on tulevaisuutta. Niiden puitteissa voisi olla mahdollisuuksia vapaalle hengelliselle etsinnälle, mutta ensin uskonnon pitää asettaa tulkinnanvaraiset ja vanhentuneet pyhät kirjansa ja niihin pohjautuvat uskomukset kolmannelle sijalle Jumalan ihmiselle antamaan ymmärrykseen ja ymmärryksen luomaan tietoon nähden.