Lapsuudessa minulle opetettiin iltarukous, "Levolle lasken Luojani, armias ole Suojani jne.", mutta muuten koti ei ollut mainittavan uskonnollinen. Vanhemmat suhtautuivat uskontoon jokaisen yksityisasiana. Suurinta uskonnollista yhteisöllisyyttä he osoittivat, kun vanhuudessaan sopivat keskenään, että ensin kuollut palaisi kertomaan millaista oli elämä kuoleman jälkeen. Isäni kuoltua ei sellaista ilmoitusta kuitenkaan kuulunut.

Vaikka uskonnosta ei puhuttu, jonkinlaista uskonnollisuutta vanhemmissani kuitenkin oli. "Uskovainen" tai edes "kristitty" sanaa ei kummastakaan voi käyttää, mutta muutamissa yhteyksissä he kumpikin ilmaisivat syvän luottamuksensa Korkeimman johdatukseen.

Kaikesta päättäen minulla itselläni oli melkoisesti taipumusta uskonnollisuuteen, koska uskoin Joulupukkiinkin vielä pitkään sen jälkeen, kun minulle oli vanhempien toimesta vakuutettu, ettei Joulupukkia ole olemassa. Paljastuksesta huolimatta kuljeskelin kotitalon lähistöllä yrittäen saada näkyviin jonkun tontun, joka voisi kysellä mahdollisuuksiani päästä itsekin samoihin töihin. Karvas oli pettymykseni, kun yksikään tonttu ei hakeutunut kontaktiin kanssani.

Uskonnollisesti suuntautuneeseen lapsenmieleeni satunnaiset kirkossa käynnit vaikuttivat minuun syvästi. Kristilliset riitit, musiikki, pappien puheet, joista en juuri mitään käsittänyt, kirkkokansan juhlallisuus, virsien synkät melodiat, urkujen pauhu, ihmisten hiljainen mutina luettaessa uskontunnustusta; kaikki se pelotti minua tavalla, jota en muualla kokenut. Mielelläni en mennyt kirkonmenoihin, mutta aikuiseen ikään kohtasin satunnaisilla kirkkovierailuillani saman kauhuntunteen.

Nykyisin en enää tunnista juuri minkäänlaista tunnetta joutuessani jumalanpalvelukseen, mutta joskus harvoin olen unissani palannut samaan tunteeseen, jonka lapsena kirkossa koin.

Varsinkin murrosikäisenä, mutta myös varhaisemmassa lapsuudessa, olin kova rukoilemaan. Iltaisin en saanut unta ilman iltarukousta ja ahdistavissa tilanteissa ristin käteni päivälläkin. Ja sain todella lohtua ajatuksesta, että teoillani jostain syystä on aina Jumalan siunaus. Että vaikka itse en ymmärtänyt, miksi minua koulussa kiusattiin tai vanhemmat järkyttivät repivillä riidoillaan, Jumalan ansiosta kaikki päättyisi lopulta hyvin. Kun lukion loppuun mennessä mitään kovin kummallista ei ollut tapahtunut, päinvastoin olin yllätyksekseni päässyt aika hyvillä arvosanoilla ylioppilaaksi, vahvistui uskoni Jumalan minua kohtaan osoittamaan erityiseen suojelukseen.

Koulussa pärjäsin uskonnossa kohtuullisen hyvin, vaikka en uskonnollisista taipumuksistani huolimatta ollut aineesta mainittavan innostunut. Minulle uskonto ja rukoilu olivat pelkästään minun ja Jumalan välinen asia, uskontotuntien yhteiset rukoukset ja koulun aamunavaukset taas olivat kärsimystä. Olin kuitenkin kiinnostunut historiasta, jota uskonto yhdeltä kantilta käsitteli, ja toisaalta olin kai lahjakas selittämään käsityksiäni kokeissa kysytyistä uskonopin kohdista, joista tosiasiassa en tiennyt juuri mitään.

Jonkinlaista myötätuntoa tunsin keskikoulun ja lukion uskonnon opettajiani kohtaan. Molemmat olivat luisevia vanhojapiikoja. Toinen oli luterilaisen lempeä ja arvokas, jota ominaisuutta me oppilaat kunnioitimme, ja toinen hiirulaisenoloinen, helluntailaiseen tapaan "iloinen" ja hihhuliotteisiin taipuvainen nainen, joka ei saanut minkäänlaista otetta murrosikäisiin oppilaisiinsa. Molemmilla oli vilpitön halu jakaa uskonsa meidän välinpitämättömien ja pääosaksi vastentahtoisten lasten kanssa. Tosin helluntailaiseksi epäilemäni opettajan usko ilmeisesti koki kovia kolhuja hänen työhön turhautumisensa myötä.

Uskonnon oppikirjoja en juuri lukenut, korkeintaan kokeita varten joitain knoppeja, ja rippikoulussakin jäi katekismus lukematta.

Tiedon tasolla kristinoppi kosketti minua ensimmäisen kerran vasta kun olin lukion viimeisellä kesälomalla. Kesänviettopaikassamme oli varastoituna vanhoja koulukirjojani, joukossa aivan lukematon keskikoulun uskonnon oppikirja, joka käsitteli Jeesuksen elämänvaiheita, opetuksia ja luterilaista käsitystä niistä. Yhden kesäpäivän makasin pihakeinussa ja luin kirjan läpi. Illan ja yön aikana kahlasin sen vielä uudestaan alusta loppuun.

Mitään herätystä en saanut, mutta ensimmäisen, ja oikeastaan jälkikäteen ajatellen elämässäni ainoan, kerran luterilainen kristinoppi tuntui järkeenkäyvältä. Varmaan ymmärsin kirjan sanoman jotenkin väärinkin, eikä sanoma kovin pitkään jaksanut lopulta kiinnostaa. Kuitenkin ajatus siitä, että Jumala oli syntynyt ihmiseksi ihmisten joukkoon lunastaakseen kärsimyksellään ihmiset vapaaksi synneistään, tuntui koskettavalta ja jäi mieleeni elämään uskottavana merkkinä Jumalan pohjimmaisesta rakkaudesta ja hyväntahtoisuudesta ihmisiä kohtaan.

Kului monta vuotta ennen kuin aloin kysellä, miksi Jumala loi syntisen ihmisen vain pelastaakseen hänet kärsimyksellään.