Minun lapsenuskoni ei ollut korostetusti kristillistä. Lähimpänä perinteistä kristinuskoa olin alta kouluikäisenä, kun kavereiden mukana kävin pyhäkoulussa keräämässä tähtiä enkelikorttiini. Pyhäkoulun siloinen Jeesuskuva ei kuitenkaan tarttunut minuun, päinvastoin se oli pahasti ristiriidassa kirkonmenojen pelottavuuden ja vanhemmalta sukupolvelta ajoittain lipsahtaneen vakaumuksen kanssa. Vanhempani ja isovanhempani olivat maailmansodan- ja kansalaissodan käynyttä tai kokenutta sukupolvea. Heille Jumala oli kovien aikojen tuki ja turva, isien ankara Jumala. Sellainen puhdasotsaisen kiltti "Hyvä Paimen", jota pyhäkoulu opetti, ei mitenkään sopinut samaan yhteyteen. Ainakaan kysymys ei Jumalan ja kiiltokuvajeesuksen välillä voinut olla samasta persoonasta.

Lapsuudenuskoni tuli parhaiten ilmaisseeksi keskikouluaikainen historianopettajani. Hän oli eläkeikää lähestyvä kiukkuinen, pieni nainen, jonka arvomaailma oli "Koti, uskonto ja isänmaa". Hän oli kova kurinpitäjä ja kunnioitettu opettaja, joka ei pelkästään välittänyt meille tietoa historiasta, vaan opettaessaan ainettaan myös kasvatti meitä teinejä. Historian tapahtumista ja tarinoista hän usein löysi aihetta opettaa meille vanhaa suomalaista moraalia, sitä talonpoikaista moraalia, jonka sukupolvensa sivistyneistö oli omaksunut. Opettaessaan meille Buddhan vaiheita ja arabien nousua, hän samalla korosti, että meidän pitää kunnioittaa muiden uskoa, mutta pitäytyä omassamme. Raamattuunkin hän viittasi: "Jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan." Hänen mukaansa Jumala ilmaisee itsensä kullekin kansalle sellaisena kuin itse haluaa, eikä meillä ole syytä Jumalan tekoja väittää vääriksi. Meidän suomalaisten uskonto on kuitenkin jo tuhat vuotta ollut kristinusko ja sen hylkääminen on myös Jumalan hylkäämistä.

Lapsenuskoni joutui hyvin heikolle koetukselle, kun eräänä viikonloppuna kavereiden kanssa päädyimme seurakunnan nuorisotiloihin juomaan limua ja keksejä. Paikalla oli seurakuntanuoria, jotka yrittivät puhuttaa meitä omaan porukkaansa. Keskustelua käytiin monta tuntia, itse en oikeastaan juuri osallistunut vaan enemmänkin kuuntelin. Esiin nousivat kaikki aiheet, joita keskustelufoorumeilla edelleenkin jauhetaan: Jeesuksen jumaluus, evoluutioteoria, muiden uskontojen totuudellisuus tai valheellisuus, aukkojen Jumala, teodikea, ufot jne. Jälkeenpäin olen hämmästynyt, miten valveutuneita murrosikäiset kaverini olivat, itselleni monet kysymykset tulivat ensi kertaa esille.

Seurakuntanuorten terävintä kaartia edusti biologian opiskelija, joka kertoi menettäneensä "uskonsa" tieteen kykyyn välittää mitään pysyvää ja varmaa tietoa. Hänen argumenttinsa jäivät kuitenkin tyystin meidän nuorten jalkoihin. Ei varsinkaan hänen yrityksensä vähätellä huoltamme muiden uskontajen edustajien kohtalosta sillä, että meidän pitäisi olla huolissamme vain omasta pelastumisestamme, ollut vakuuttava.