Lapsuuden Raamattu oli iso kuvitettu perheraamattu. Maalauksia katselin mielelläni, mutta itse kirja jäi vähälle luvulle. Ei sitä meillä juuri muutkaan lukeneet, mutta olipahan opus näyttävän näköinen hyllyssä. Äiti sentään kirjoitti lasten syntymätiedot ja joitain muita tärkeitä tapahtumia alkuosaan ylös.

Rippikoulusta sain punakantisen pokkarin, jota käytin lähinnä eräänlaisena taikakaluna. Avasin kirjan sattumanvaraisesta kohdasta, tökkäsin sormeni johonkin kohtaan aukeamaa ja katsoin mitä sormeni kohdalla luki. Siitä yritin löytää ohjetta, miten toimia. Luovuin näistä yrityksistä, kun useimmiten törmäsin teksteihin, joista oli mahdoton löytää mitään sanomaa: "..gebalilaisten maa ja koko Libanon, auringonnousun puolella, Hermonin vuoren juurella olevasta Baal-Gaadista siihen saakka, mistä mennään Hamatiin."

Ylipäänsä koin Raamatun, siltä vähältä osin mitä sitä luin, aika tylsäksi kirjaksi. Nuoruudessa olin kuitenkin kova lukemaan, olen toki edelleenkin, ja sitkeästi tavasin mm. venäläisiä klassikkoja, joista myös pidin, mutta Raamattu oli ylivoimainen.

Kun Uusi Testamentti julkaistiin uutena käännöksenä, ostin sen itselleni. Pätkittäin lueskelinkin sitä, mutta pettymyksenä kirjoituksia täytyi pitää. Varsinkin Johanneksen evankeliumin Jeesus ja Apostolien tekojen Paavali olivat niin tympeän itsetietoisia mulkkuja, että myötätuntoni oli aina fariseusten ja ylipappien tai juutalaisten puolella.

Vihkiraamattu on tuorein Raamattu, jota olen lueskellut. Alusta loppuun en ole sitäkään koskaan päässyt, mutta varmaankin olen kaiken olennaisen sisällön muutaman kerran tullut lukeneeksi. Netistä löytyviä Raamattuja olen myös aika paljon tavannut.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että Raamatun suurta viisautta ja loistavia kirjallisia ansioita hehkuttavat ovat lukeneet kirjaansa pahasti vääristävien silmälasien läpi.